17. What is common with Taylor Swift and Athenen sponsorit?

Joel Ylitalo



Industrialization has left behind only ruins. Along these lines Anna Tsing describes the fate of forests in her book The Mushroom at the End of the World. Ruin-forests house mostly pine trees, the most common and also the most resilient species of tree. Other species can’t survive in the resource depleted and bare-extracted forest bed that characterizes ruin-forests. You can observe ruin-forests all around Finland, but you might not recognize them as ruins. One needs to know where to look to notice signs of ruin. One sign of ruin in Finnish forests is the silence of hömötiainen. This forest bird has been ruined from thriving to severely endangered in thirty years. This is the essential nature of ruins: the absence of life. We can observe ruins everywhere these days, even within ourselves.

There are many types of ruins, but I’m not interested in ruins of war or ruins of ancient civilizations; I’m interested in the ruins left behind by the logic of capital. In the birth of ruin-forests for example, the logic of capital - which is accumulation - attaches to a certain resource, a tree for example, and proceeds to accumulate it. Either by clear cutting areas and leaving them behind, or by cultivating the species that yields the highest returns while neglecting every other species. This cultivation, that we call “metsänhoito” in Finland, which translates to “forest care”, is a brilliant communications strategy to obscure the fact that it is extraction and ruining that is actually happening, not care. Remember the hömötiainen! And you know what, it is not just birds and precious little forest creatures that get swept out by the ruining, it’s people too. In her book Anna Tsing describes towns in Oregon that once thrived but fell to ruin after the sawmill shut down because there were no more trees to cut. Same thing has happened with other industries, like coal mining for example. It's a classic tale:

“It’s much cheaper down in the South American towns, where the miners work almost for nothing.” – Bob Dylan, North Country Blues

There’s a town in the North American Appalachia where an intergenerational opioid crisis has its roots in coal mining. The overworked miners had opioids prescribed for their aching bodies by company doctors to be able to work through the pain. And when the company moved to the South American towns, what was left were opioid dependent unemployed ex-miners whose offspring got hooked on opioids in a town with zero economic opportunities and a surplus of opioids. People addicted to opioids have been (insensitively perhaps) called zombies: the absence of life.

Now that we’ve discussed coal mines and forests, which exemplify the logic of ruining quite well, we can move on to other examples. The brave reader might have already thought of other examples of ruins, like cities with big factories that moved to the south and left behind ruined neighborhoods. Good thinking! But let’s move on to something more topical, something that is unfolding as we speak. The logic of capital hasn’t gone anywhere; thus, we should anticipate the emergence of new types of ruins. Ruins always emerge where capital has attached itself, so we should look for them within capital’s latest frontier. What is the new oil? Well, it is data. Data is the object of extraction that is the newest, hottest, and most attractive to capital. Although data can be thought of as immaterial, its extraction is dependent on material processes such as fossil fuel extraction, rare earth metal extraction and even uranium extraction, which ties it back to all the ruin-making we’ve already discussed. However, I’m interested in finding new types of ruins. But what kind of ruins might data, an immaterial resource, effectuate?

Like a good Marxist, I propose that to answer this question we should look at the means of production. What is the nature of the process by which data gets made? We can start by looking at the process of datafication, which renders things computer readable, all things, the more the merrier! Then we can look at how the datafied things act, interact, react, aggregate, flow, stop, accelerate, decelerate, increase, decrease, etc., and state that that’s how data is made! But where are the ruins? Things just freely are the way they are in the world and then some computer reads them, and somewhere else capital accumulates: what could ever get ruined by this? Let’s go back to trees then. The problem with trees was that the logic of capital didn’t care for the other species around the tree, the species that actually make the trees the way they are. There was no ecological consideration, no thought paid to the intricacies of interdependencies that constitute ecosystems and the value within them. The forest wasn’t seen for the trees. We can take the absence of ecological consideration as a guiding principle to analyze what ruins might data effectuate. But first, let’s broaden our understanding of ecology.

In his book The Three Ecologies Felix Guattari sets forth a new kind of ecological thinking where he asks us to consider human subjectivity, social relations, and environmental concerns as intimately interconnected. This means that a transformation in the environment cannot be achieved without transformations in social relations and human subjectivity. For example, in order to get rid of coal and rare earth metal extraction (environmental transformation) we need less reliance on cars in our everyday life (social transformation), and to be less reliant on cars we need to think about mobility in a new way (transformation in human subjectivity). This kind of ecological thinking, that Guattari calls ecosophy, also guides us to think about mental and social ecologies, which are ecologies not of biological species, but of incorporeal entities (not having a body). Guattari thinks of art, music, and compassion towards others as examples of incorporeal entities that can evolve, become endangered, and face extinction, just like biological species in a forest. I wonder what Felix would’ve thought about the algorithmically curated music industry in 2024 and the taylorswiftiezation that is pushing smaller genres of music into extinction. In this homogenization of music, we can see a new kind of ruin, effectuated by the datafication of music production and consumption. A silencing of voices and forms of expression: the absence of life.

How about an incorporeal entity like compassion towards others? Can the extraction of data, guided by the logic of capital, push people’s capacity for compassion into extinction? We are, after all, witnessing a datafication of behaviors and desires. The data-extraction machine already collects datafied signs of compassion in the form of likes, reactions, clicks, messages, and shares and places them in an algorithmically mediated economy of passions to compete against other affects, such as hatred. Social media studies have long shown the reign of hatred in this economy of passions. Hate is effective at producing reactions; therefore, it gets favored by the algorithm. With this example, we can see that compassion towards others as an incorporeal entity is just as vulnerable under the logic of capital as hömötiainen.

Thus, we have arrived at the time of incorporeal ruins, where alongside the biological ecosystems the mental and social ecosystems are being ravished by the logic of capital. The signs of mental and social ruin are out there, one hardly even needs to know where to look. In the same way that we’ve had to learn environmental ecology to assert why species like the hömötiainen are vanishing, we now need to learn social and mental ecology in order to prevent incorporeal entities, such as human compassion or Midwest emo, from vanishing. We’ve learned from environmental ecology, that the multiplicity species is essential for a thriving ecosystem, the presence of life. We have no reason to believe this doesn’t apply to mental and social ecosystems. So be queer, resist homogenization, embrace life, and kill capitalism!


Yrityksistä ja mahdollisuuksista


Ja sitten vähän inffosta… Informaatioverkostot on ihan hauska koulutusohjelma, kandissa vähän kaikkea, maisterissa vähän kaikkea. Töitäkin ilmeisesti löytyy valmistumisen hujakoilla. Pohditaanpa siis hieman töitä ja työelämää. Töitä tehdään usein yrityksille, ja suurin osa infolaisista meneekin yrityksiin töihin. Me infolaiset, olemme tiukasti kiinni yritysmaailmassa jo opiskeluaikanamme. Ekskursioita, sponsorirahaa, tuttavallisia alumneja ja yritysten kanssa järjestettyjä kursseja kandista maisteriin. Jo ensimmäisestä opiskeluvuodesta alkaen pääsy töihin myös tuli osaksi keskustelujamme, se ei hiipinyt mistään piilosta, se vain oli osa tätä kokonaisuutta. Varaslähdössä viime vuosikymmenen infolaiset kertoivat meille uristaan, ja miten mielenkiintoisilta ja hienoilta ne kuulostivatkaan! Siitä, yliopiston aivan ensimmäisestä tapahtumasta, lähtien yritysmaailma häilyy opiskelijan yllä käytännössä koko opiskelujen ajan, kursseilla ja niiden ulkopuolella. Keskiverto info-opiskelija todennäköisesti pystyisi nimeämään ulkomuististaan useat killan sponsoriyrityrityksistä, ovathan ne myös tapahtumien ja alumnien kautta tutuimpia meille. Opiskelijoiden kesken yritykset nähdään haluttavina ja hienoina tavoitteina, jatkumona, joka odottaa valmistumisen jälkeen. Aika sopivasti tuo tapa nähdä yritykset on myös se tapa, miten yritykset haluavat meidän ne näkevän. Yritykset tarvitsevat työntekijöitä, ja ne myös haluavat luoda kilpailua työnhakijoiden välille, jotta ne voisivat sanella työn ehdot. Ekskursioilla ja sponsorirahalla varakkaat it-yritykset tarjoavat ruokaa, virvokkeita ja sirkushuveja, ja varmistavat, että heidän brändinsä on opiskelijoille tuttu. Yritysyhteistyö ei kuitenkaan ole pelkkää mainontaa, samalla yritykset ottavat itselleen tilaa opiskelijayhteisössä. Mitä useammasta tahosta yritysten viesti tulee läpi, sitä enemmän se otetaan itsestäänselvyytenä. Kun eri alumnit eri ekskursioilla kertovat, kuinka heidän yrityksensä ottavat maailman kriisit vakavasti, toistavat he kaikki samaa viestiä: yritykset ovat ratkaisu ongelmiin. Hyvä ruoka, juoma ja mukavat esittäjät edistävät viestin purevuutta. Kun viestiä toistetaan, alkaa siihen eittämättä uskoa enemmän, ja vaihtoehtoiset mahdollisuudet peittyvät huomaamatta sen alle.

Samoin yritysten kanssa järjestetyt kurssit ja muu yhteistyö ottavat itselleen tilaa yliopiston sisällä. Yritykset eivät ole uineet yliopistoihin omine avuinensa, ne on tuotu tänne poliittisilla päätöksillä. Suomalaiset yliopistot yksityistettiin Yliopistolain muutoksella 2010, joka mm. linjasi, että yliopistojen hallituksissa tulee olla vähintään 40% yliopistojen ulkopuolisia edustajia. Vuonna 2021 tehdyn tutkimuksen mukaan ulkopuolisten edustajien lukumäärä on monissa hallituksissa tätä korkeampi. Samassa tutkimuksessa käy myös ilmi, että elinkeinoelämä ja erinäiset eliitit ovat varsin hyvin edustettuina yliopistojemme hallituksissa. Elinkeinoelämän edustajilla on 39% hallituspaikoista, julkisen ja poliittisen vallan edustajilla 21% ja tiedeyhteisöllä 28% (Kuusela, 2021). Suomen suurituloisimman promillen edustus yliopistojen hallituksissa on myös varsin hyvä, kaksisataakertainen verrattuna sen laskennalliseen kokoon (Kuusela, 2021). Elinkeinoelämän edustajista noin puolilla oli myöskin ollut vähintään yksi hallituspaikka jossain suuryrityksessä (Kuusela, 2021). Yritykset ovat siis saaneet huomattavasti valtaa yliopistoissa, ja vaikuttaakin siltä, että yliopistoa ollaan kabineteissa kovaa vauhtia viemässä kohti yritysten sille antamaa suuntaa.(Jos kiinnostaa lukea, niin tässä esimerkki yliopistojen yksityistämisestä Kanadassa) Yritykset ovat tähän toki tyytyväisiä, ja yritysten etujärjestö EK vuonna 2022 julkaisemassaan tutkimuksessa totesikin:

“yritykset kokivat yhteistyön yliopistojen kanssa selvästi parantuneen viimeisen vuosikymmenen aikana. Osa haastatelluista yrityksistä kehui yliopistojen tulleen aktiivisemmaksi yhteistyömahdollisuuksien etsimisessä ja yhteistyö on monimuotoisempaa kuin aikaisemmin”

Yritykset eivät uineet tyhjiöön, kun ne tulivat yliopistoille. Samalla kun niiden vaikutus, niin yliopistojen johtoelimissä kuin opiskelijoiden keskusteluissa, on kasvanut, on se vienyt tilan joltain muulta. Kuusela (2021) toteaa, että elinkeinoelämän levittäytyessä yliopistojen hallituksiin, “häviäjiä ovat olleet opiskelijat ja yliopistojen (keskiryhmän) työntekijät eli yliopistodemokratia.” (Myös professori Heikki Patomäki kirjoitti hyvän blogin yksityistämisen vaikutuksista.) Tilan ottaminen on aina sen ottamista pois joltain muulta, jotain muuta jää toteutumatta, koska tila on jo otettu. Yritykset toimivat aina tietyissä raameissa, joita ohjaavat yritystoiminnan ehdot. Kun yritykset tuodaan yliopistoihin, ne tuovat raaminsa mukanaan. Toisin sanottuna, maailman ongelmiin yritykset tarjoavat yritysten ratkaisuja. Esimerkiksi ilmastokriisi, joka on sivutuote yltiöpäisestä kulutuksesta, voittojen tavoittelusta ja luonnonvarojen rahalla arvottamisesta ja yksityistämisestä, ei ratkea yritysten toimesta. On absurdi ajatus, että kapitalistinen yritysmaailma, joka ylläpitää ympäristötuhoa , loisi jotain, joka vastustaisi näitä sen peruselementtejä. Voitontavoittelu ja kilpailu eivät luo kestävää elämää. Jos aidosti haluamme korjata tai tehdä maailmasta paremman, vaatii se jotain uutta. Vanhoilla keinoilla kun saa aina samoja, vanhoja tuloksia. Meillä ei ole varaa luovuttaa yliopistoa yritysten logiikalle. Jokin potentiaali jää toteutumatta, jos opiskelijoiden ajatukset ja halut on täytetty jo phuksivuodesta alkaen yritysten sanelemina. Myös Ketonen-Oksi ja Vigren (2024) artikkelissaan puhuvat, kuinka globaalit ongelmat vaativat jotain odottamatonta ja ennalta-arvaamatonta.

“Global problems such as the decline of democracy, increased poverty and inequality, and distressing environmental change have led to a growing call for systems and cultures to transform in rapid, far-reaching, and unprecedented ways.”

Mitä se jokin uusi sitten olisi? Ehkä hidastelua. Vähemmän kulutusta, mutta enemmän elämää. Ei ainakaan enää loppuunpalamisia kapitalismin ja ympäristötuhon puolesta. Enemmän ihmisten kohtaamisia, vähemmän uusia applikaatioita. Kesäöitä, ei -töitä. Ihmiselämän voi järjestää monella tavalla, ei tyydytä tähän paskaan.

Toimikoon wapunajan karnevalismi, hullunkurisuus ja normeista poikkeava vallattomuus, näin kevään kynnyksellä, uuden elämän lupauksen siivittämänä, inspiraationa sen jonkun toisen luomiseen. Hauskaa Wappua, tyypit!


Kuusela, H., 2021, Autonomiasta eliittiverkostoihin, kolmikannasta hierarkioihin: suomalaisyliopistojen hallitusten ulkopuoliset jäsenet vuosina 2010–2020, https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/136279/yliopistoeliitti_artikkeli_final_trepoon_korjattu_082022.pdf?sequence=2&isAllowed=y

Ketonen-Oksi, S., & Vigren, M. (2024). Methods to imagine transformative futures. An integrative literature review. Futures, 157, 1-13. Article 103341. https://doi.org/10.1016/j.futures.2024.103341

Meitä inspiroivia matskuja: