Jaakko Vintturi
Viimeinen kollektiivi
Kun länsimaalainen Jumala kuoli, oli yhteiskunnallisen auktoriteetin paikalle monia pyrkyreitä. Nopeasti paikan valtasi Pääoma. Se levisi ihmisten ajatteluun, puhetapoihin ja normeihin. Sen ympärille rakennetaan muureja, kootaan puolueita ja kehitellään talousjärjestelmiä. On henkistä ja materiaalista pääomaa, joista kumpaakin arvotetaan eri tavoin mutta yhtä tosissaan. Pääoma on liukas strategikko, jonka päämääränä vaikuttaisi olevan kasautuminen. Pääoma on luikerrellut lainsäädäntöön ja normistoon, joissa kasautumista kannustetaan ja pidetään hyveellisenä. Kasautuva pääoma näet kielii ahkeruudesta, joka on kavalan lorvimisen näennäisenä vastinparina ihailtava piirre. Pääoma on saanut ihmisen ja luomamme keinotekoiset järjestelmät polvilleen.
Materiaalisesta pääomasta…
Oman kehollisuuden, tuntevuuden ja älyllisyyden käyttövoiman vaihtaminen Pääoman tavotteiden edistämiseksi on varmasti eräs ihmiskunnan murheellisimmista tragedioista – ja samalla Pääoman oivaltavimmista strategioista. Jumalallinen velvollisuus elää hyveellisesti on vaihtunut normien ja puhetapojen myötä jo sanomattomaksi vastuuksi tehdä perkeleen puremana hommia hautaan asti. Normiston ohjeistama hyveellisyys tarkoittaa osallistumista työhön, tuohon harhaiseen ja varsin näennäiseen Kollektiiviin, joka riistää ihmisiltä kaikkein oleellisimman ihmisyyden potentiaalin: ihan vain olemisen.
Ihminen ei toki tee työtään palkatta. Materiaalinen Pääoma sirottaa itsestään murusia ahkerille kasaajilleen, kuitenkin säilyttäen autonomiansa ja poliittisen kyseenalaistamattomuutensa. Vaihtokauppa kuulostaa reilulta, mutta tosiasiassa pelaa sataprosenttisesti Pääoman pussiin. Työntekeminen tuntuu ihmiselämän perimmäistarkoituksena niin kuvottavan lannistavalta, että sen olemme oikeastaan ansainneetkin murhattuamme ja hävitettyämme kaiken hauraan ja kauniin ympäriltämme.
Pääoman kaikista nerokkain juoni liittyy juuri palkkaan. Palkka, joka saadaan usein rahana, on näet kytketty Pääoman merkitykseen. Rahahan itsessään ei ole välineenä paholainen, se on vain paholaisen uskalias renki. Välttämätöntä rahakaan ei ole. Rahamme voisi olla vaikka mielettömän hienon näköisiä keppejä. Vaihdantatilanteessa päättäisimme, mihin keppi riittää. Vaihdanta voi luoda yhteisöllisyyttä sekä uusintaa sosiaalisuutta ja luottamusta. Raha on siinä mielessä kuvattua keppiä parempi vaihdannan väline, että sen arvo (mitta ja säilyvyys) on keppiä paremmin tiedossa vaihtajien kesken. Työntekemisen identiteetti ja siihen kannustavuus lienevätkin perua juuri rahan Pääoman ulottuvuudesta, omistamisen instituutiosta. Entäpä jos rahaa tai muuta pääomaa ei kasautuisikaan yksilölle tai kollektiiveille? Entä jos tavoiteltavaa ei olisi kerryttää mitään, vaan käyttää siihen mitä tarvitsee? Millaiselta hyvä maku tai vastuullinen tapa elää näyttäisivät silloin?
Henkisestä pääomasta…
Yhtä lailla ihmisenä olemisen, laiskottelun ja joutilaisuuden terävää potentiaalia tylsyttää henkisen Pääoman haaliminen. Konserteissa käyminen, kiinnostavan podcastin kuunteleminen tai joogaaminen eivät nimittäin Pääoman taktiikkakirjassa ole itseisarvoista tai kivaa vapaa-ajan puuhaa. Ne ovat työkykyä ylläpitävää ja kehittävää toimintaa. Kaiken työelämän ulkopuolella tapahtuvan voi alistaa työssä onnistumiseen ja selviytymiseen – ja sen Pääoma tekee varsin hyvin. Pääoma on onnistunut kiepauttamaan rentouttavat, mahdollista mielenkiintoa herättävät ”vapaa-ajan” tekemiset valtaresursseiksi, jotka kehittävät yksilön moniosaajuutta tai kasvattavat sivistystä – ja täten parantavat markkina-asemaa. Tästä Pääoma hyötyy: valtaresursseista kilpailevat yksilöt polttavat itsensä metsiemme mukana loppuun ja samalla kasaavat merkittäviä pääomia joko itselleen tai jollekin pienen piirin johtamalle yhteenliittymälle.
Pääoman vehkeilyjen myötä ympärillemme on rakentunut kilpailuyhteiskunta, jossa kaikki kamppailevat samoista materiaalisista ja henkisistä resursseista samoilla aikaresurssilla. Koska aika on rajattu, ihmispolon on tungettava ihmisolonsa täyteen työtä tai sen johdannaisia. Lorvailulla ei saa valtaa. Lorvailu ei ole henkevää eikä materiaalista.
Terveen työkykyisen pitäisi olla töissä, ilmoittaa poliittinen eliitti. Ehkä ei pitäisi, ainakaan jollain universaalilla ihmispotentiaalia arvostavalla tavalla? Ehkä Pääoman mielestä pitäisi. Ehkä Pääoman tahtoon on myös kuitenkin taivuttava. Harmi, kun mustakin olisi parempaan…
Joel Ylitalo
Viipyilystä ja epävarmuudesta
En halua olla yrittäjä-henkinen. En halua tehdä elinikäisestä oppimisesta elämäni tarkoitusta. En halua olla kauppatavaraa. Haluan viipyillä ja paeta, etsiä mielekkyyttä olemisen raoista ja laikuista, sillä ympärilläni on epävarmoja ja absurdeja tiloja.
Epävarmat tilat ovat raunioita tai raunioitumaisillaan olevia tiloja. Ahdistus, masennus ja uupumus, prekaarisaatio, CV-subjektius, YouTube Shorts, Suomen tuleva hallitus, ympäristötuho, hyvinvointivaltio, hoiva ja peruskoulu, Ukraina. Epävarmuutta on kaikkialla, mutta emme aina kutsu sitä siksi, vaan lähestymme sitä ratkaisukeskeisesti, yrittäjä-henkisesti, erinäisillä kontrolleilla. Työsuhteiden pätkäluonteisuuteen, kasvaviin tuottavuusvaatimuksiin ja ihmisten keskinäiseen kilpavarusteluun on vastattava joustavuudella ja resilienssillä. Epämääräisiin ja määrittelemättömiin työtehtäviin ja roolehin, huonoon johtamiseen ja henkilökohtaisen vaurastumisen yleiseen laskuun on vastattava motivaatiolla, itseohjautuvuudella ja oppimaan oppimisella, niin kutsutuilla työ-elämä-taidoilla, joita opetetaan nykyään jo peruskouluissa. Kontrolleja kaikki! Viipyily on vastamyrkky ja pakokeino.
Viipyily on vapaasti kelluva kokemus, se on vierellä olemista, irti päästämista ja pakenemista, mutta myös myöntämistä ja myötäilyä. Viipyily on kivellä makaaminen ja männynoksien ihmettely kävelylenkin lomassa, se on hento, vaivaton, leikkivä laulu valon ja äänen synteesissä, se on irtikytkentä kapitalismin ikeestä, se on wordle, contexto ja ristisanat, se on some-paasto, hengailu Brahenkentän kulmalla, se on vastavuoroiset ja emotionaaliset kytkennät kanssaeläjiin. Viipyily on outouden, turhuuden, uteliaisuuden ja joutilaisuuden ylistys.
Viipyily on vaikeaa, sillä se ei millään mahdu meidän materialistiseen aika- ja tilakäsitykseen. Viipyily pakenee aikamääreitä ja päämääriä, sitä ei voi - eikä pidäkään - mitata. Viipyilyä on mielekkäämpää tarkastella Gilles Deleuzen ontologian ja varsinkin aktuaalisen ja virtuaalisen käsitteiden kautta. Deleuzen “virtuaalinen on mahdollisuuksien runsautta, joka ylittää aina aktuaalisen; virtuaalinen pursuaa aktuaalisen yli.” [1] Jos aktuaalinen on viipyilyn viitekehyksessä mitattavaa aikaa, suunnitelmia, päämääriä, kellon ja kalenterin vilkuilua, niin virtuaalinen on läsnäolemista, unelmointia, haaveilua, halujen ja ideoiden vapaata virtausta. Viipyily on virtuaaliseen kytkeytymistä.
Viipyilyä tapahtuu väistämättä siellä täällä, sillä elämä pursuaa aina yli kontrolleista, mutta varsinkin sitä tapahtuu silloin, kun myönnetään kontrollien perustattomuus. Kontrollit näyttäytyvät sovinnaisuutena ja konventionaalisuutena. Kontrolleja tuotetaan puheessa, toiminnassa ja viestinnässä, julkisen, yksityisen ja sosiaalisen piirissä - siis kaikkialla ja kaikkien toimesta. Ei siis ole yksittäistä kontrolloijaa tai kontrollia. Kontrollit kertovat ulkopuolelta, mitä saa sanoa, mitä pitäisi sanoa, miltä saa näyttää, miltä pitäisi näyttää, miten saa olla, miten ei saa olla ja miten pitäisi ajatella. Koska olemme välittömästi kiinni sosiaalisissa ja kognitiivisissa rihmastoissa, tulee ulkoinen maailma aina myös osaksi sisäistä maailmaa. Sisäistetyt kontrollit ohjaavat haluvirtoja, toimintaa, käytöstä ja ajattelua. On siis elämän mielekkyyden kannalta kannattavaa kyseenalaistaa, hylätä ja kieltää kontrolleja, tehdä eroa niihin, esimerkiksi viipyilemällä. Kontrollien perustattomuuteen pääsee käsiksi vaikkapa taiteen tai filosofian kautta.
Filosofian ei tarvitse olla “skill issue”, vaan se voi olla ajattelun vapauttamista ja elämän rakastamista, mutta sen täytyy olla käytettävissä. Sen ei tarvitse olla mitään muuta. Filosofia voi olla käsitteiden tunnustelua kirjoittamalla ja keskustelemalla, se voi olla ajatuksen ja mielikuvituksen leikkiä, tai vaikka kaikkien inhimillisten kykyjen sommittelua yhteen, niin kuin Hermann Hessen Lasihelmipelissä. Filosofian käytettävyys on toteutunut, jos esimerkiksi yhdistää jonkun käsitteen johonkin tilanteeseen (onnistuneesti tai epäonnistuneesti, ei niin väliä) ja kokee tämän uuden ajatus-kytkennän tuottaman ilon ja autuuden. Taide ja filosofia kulkevat hyvin käsi kädessä, sillä molemmilla on taipumus paeta kontrolleja ja koetella kokemisen ja olemisen rajoja, luoda laikkuja ja rakoja, joissa uusia ajatus-kytkentöjä saa virtaamaan, ja mikä tärkeintä, joissa voi viipyillä.
Koska tämäkin teksti on lukuisten verkostoituneiden ajatus-kytkentöjen, “vibejen” ja haluvirtojen intensiivinen aktualisaatio, on syytä listata muutama tekstiä edeltänyt vaikutin: Mikä meitä vaivaa? podcast, Veikka Lahtinen ja Pontus Purokuru, Selitä mulle podcast, Omaa luokkaa podcast, Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi, jotkut päihteet, Nuori Voima, Niin & Näin, Työstäkieltäytyjäliiton YouTube-kanava, Anti-Oidipus ja muut vähän liian vaikeat kirjat pienissä osissa, kumppanini Aino, rullalautailu, Yle Areenan Dokkarifestivaali 2023, Elliott Smithin musiikki.