Teos “Siellä on kissa siellä putkessa” käsittelee aikamme leimaavampia ongelmia tiiviissä ja tapahtumarikkaassa tarinassa. Suurin osa meistä olemme tarinan kissoja. Kapitalistisen rakenteiden ympäröimiä vankeja jotka ajelehtivat patriarkaalisen valtarakenteen luomien epälegitiimien auktoriteettien tahdon alaisina. Onko tässä oikeasti mitään muuta mahdollisuutta kuin piiloutua putkeen?

Se että kissa on siellä putkessa, ei ole sen kissan vika. Alakoulu, yläkoulu, lukio ja yliopisto ohjasivat kissan suoraan uraputkeen ja töihin keskisuureen konsultointiyritykseen, jonka tarjoama keskivertoa korkeampi elintaso pitää kissan tiukasti otteessaan. Kissalla oli mahdollisuus sanoa ei, mutta nuoruuden roolimallien kannustusta on vaikea vastustaa. “Olen ylpeä sinusta ‘Viiru’ kun pääsit opiskelemaan. Olet niin viisas.” Nämä sanat kaikuvat kissan korviin aina kun hän miettii putkesta luopumista.

Oma tulkintani teoksesta on kuitenkin toiveikkaampi. Kissa päätti ja meni sinne minne kukaan ei aikaisemmin uskaltanut mennä, yhteiskunnan valtaapitävien ulottumattomiin. Putki ei ole kummoinen, mutta siellä kissa voi olla oman elämänsä herra. Ei aikatauluja tai vastuita. Ei tarvitse olla ikinä missään. Kukaan ei pysty määräämään kissaa pois putkesta. Puuha-Peten, kissan nimellisen omistajan käsikytkin kaikuvat kuuroille korville. Kissa tulee ulos putkesta, jos hän niin haluaa. Miksi kuitenkaan haluaisi?

Putki ei ole kummoinen, mutta siellä kissa voi olla oman elämänsä herra.

Kun tarinaa tarkastelee tarkemmin niin käy ilmi että kissa on oikeasti niin vapaa kuin se voi olla ja se on itseasiassa Puuha-Pete joka siellä putkessa luuraa. Innottomassa avioliitossa, umpikujatyössä elämää valaisee ainoastaan putken päässä häämöttävä valo. On sanomattakin selvää, että Pete sanoessaan “on tämä saatanan työmaa”, viittaa sillä omaan elämäänsä.

Ajatus “taukokeppanasta” tuo leikkisän vivahteen muuten niin vakavaan tarinaan. Peten tyhjää instituutioiden hallitsemaa elämää piristää ainoastaan tämä erityinen ja hieman paheksuttu herkku, joka kykenee tekemään arkisesta työpäivästä aiheen iloitsemiselle. Keppana ei paranna Peten työn tulosta, mutta tavallaan se saa Peten odottamaan jokaista uutta työpäivää. Merkittävää on se että juuri tämä työympäristöön kuulumaton asia voi olla se, mikä pitää rattaat liikkeessä.

Teoksen ydinsanoma on että ainainen rakentaminen ja talouden kasvattaminen johtaa ainoastaan rikkinäisiin yksilöihin ja elämään putkessa. Sanotaan että “kukaan ei ole koskaan valmis”, mutta tarkoittaako se oikeasti sitä että “kukaan ei voi saavuttaa tyytyväisyyttä”. Rakennuttaja ei ole tyytyväinen aikaisempaan rakennukseen, Pete ei ole tyytyväinen muihin ihmisiin eikä kissa ole tyytyväinen elämään putken ulkopuolella.